Sanonko kaikelle Ei

Pari päivää oon nyt kelaillu,
et mitä jos olisinki tehnyt kaiken toisin.
Missä olisin nyt, mitä tekisin,
seurustelisinko, asuisinko peräti jossakin muualla?
Aloin miettimään, että mitä jos olisinkin myöntynyt
kaikkeen uuteen ja jännään.

Sit taas mietin, että mitä mä täällä maan päällä teen,
onko mulla tarkotusta, olisiko pitänyt tehdä kaikki,
mikä jäi tekemättä? Ja jopa aikoja sitten?

Olisi parempi olla miettimättä kaikkea, mutta näköjään
tämä ihmisrodun miettimis-vietti kieltää sen. Toivoisin
olevani ihan normaali, mutta miten sitten määritellään normaali?
Jos olen epänormaali, niin mikä musta tekee epänormaalin?
Se että en ole onnellinen, vaikka hymyilen?
Vai olenko epärehellinen kaikille tehdessäni näin?
Ja tarkoittaako se tosiaan sitä, että jos mulla
on hauskaa, niin mulla on päämäärä?
En miettis päämäärää, jos mulla olis sellanen.
Päämäärä: Rikas ja kuuluisa.
Niinhän sitä sanotaan, mutta mitä kun kaikilla olisi sama päämäärä?
Miten voi olla kuuluisa, kun kaikki muutkin on?
Kerron vaan, silloin olet tavallinen.

Oon löytänyt ongelman itsestäni.
Se on asenneongelma elämää kohtaan.
Pidän tätä maailmaa jotenkin vastenmielisenä hamana,
ja tulee kelailtua, että onkohan kaikkien kanssa samalla aaltopituudella.
Ja sitä, että jos mulla menee joskus lujaa, ja jos minä pidän joskus hauskaa,
niin pitäisikö jotain häpyä olla. Pitäisikö olla siveellisempi?

Löysin myös ongelman mun kaikista
edesmenneistä parisuhteista.
Mussa on vikana omistushalu,
riistän vapauden kaikkeen, sitoudun liikaa,
sillä sitoutumisen tietyllä merkityksellä. Jos kaikilla olisi samat arvot,
olisiko järkeä tapella? Ylipäätänsä samat arvot omaavat ihmiset eivät
voi tapella. Mutta onko parisuhde, jossa ei tapella, onnellinen?
Vai rakentaako itse riitely parisuhteen?
Mikä silloin kasvattaa kiintymystä toista/samaa sukupuolta kohtaan?
Onko tämäkin vain oletus?

Eiköhän tullu taas mietittyä liikaa.