Ote mun galleriapäiväkirjan tekstistä 27.5.2009:
Otsikko: Nyt jos koskaan.
Nyt jos koskaan tarviin kavereitten tukea.
Oon tullu siihen pisteeseen,
että kohta millään ei ole mitään väliä.
Ei sillä elänkö vai kuolenko,
koska kuolemakin vaikuttaisin omasta mielestä
paremmalta kun täällä kituminen.
En keksi mitään syytä, miks mä olisin onnellinen just nyt.
Ihmiset on kaikonnu ympäriltä,
eikä kellään näytä olevan enää aikaa.
Ja toki mielelläni kuuntelen,
mitä muilla on sydämmellä,
mut jotain rajaa siinäki.
Omasta mielestäni oon viimesen 7 kk
aikana kokenu niin paljon pahaa,
et se ajaa mut tähän kirjottamaan tätä tekstiä,
tässä ja nyt.
Eniten vituttaa just tällä hetkellä miesten käytös.
Se, kuinka voi vaan pitää pelinappulana.
Miettikää, jos teen saman teille.
Hylätään tosta noin vaan,
eikä edes viitsitä ilmottaa, et
"sori mut sut heitettiin jo ex-mappiin"
Toisena, kaverit, jotka välttelette mun näkemistä.
Se ei oo kivaa. Kun tarvis tukea, niin kaikilla on jo menoa.
Kolmantena, tyhjänpäiväset sanat, esim. "soitellaan" tai
"nähään". Ette te soita ettekä tuu edes moikkaamaan.
Aina pitää ite soittaa ja jännittää,
että haluukohan se ees vastata.
Monen ns. "avunhuudon" jälkeen
oon alkanu miettii tätä,
onhan se sama ku puhuis seinille.
Tää on tätä ku yrittää olla kaikille mukava,
niin saat kaiken paskan niskaas.
Mä oon miettiny, että mitä mä oon tehny,
koska tietääkseni en oo tehny
mitään ansaitakseni tätä.
Nyt on tyhjä olo.
Ei satu enää.
Mikään ei tunnu miltään.
------------------------------------------
Piti laittaa tää tännekkin,
koska tää teksti,
kun mä tätä kirjotin,
tää tuli sydämmestä.
Ensin päästä,
sitten paperille,
galleriaan ja
nyt tänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti